Ruukku ry:n asiantuntijat vastaavat seuraajien kysymyksiin. Voit lähettää meille kysymyksiä Instagramissa: @ruokakasvatus tai sähköpostilla: info@ruokakasvatus.fi
Kysymys:
Meillä ei ole tehty herkuista numeroa ja niitä on kaapissa aina. Esimerkiksi lapsi pyytää sipsejä, ja saa niitä pari aterian yhteydessä. Isän kanssa lapsi koettelee rajoja tosi paljon ja pyytää herkkuja jatkuvasti. Isä on pitkien työpäivien takia kotona lähinnä viikonloppuisin eikä oikein osaa pysyä jämäkkänä ja tuottaa pettymyksiä. Kasvatustyylit ovat meillä vanhemmilla siis erilaiset, ja varmaan lapsi onkin tästä hämmentynyt. En tiedä, miten tätä lähtisi korjaamaan, kun isän mielestä hänen tyylissään ei ole mitään korjattavaa. Vai antaisiko asian vaan olla? Olisiko parempi, ettei kaapeissa olisi ollenkaan herkkuja?
Ruukku ratkaisee:
Tässäpä hyvä kysymys ja tosi yleinen tilanne. Vanhempien erilaiset näkemykset kasvatuksesta johtavat monen perheen sisällä kehityskeskusteluihin ja jopa riitoihin. Mutta ei hätää, ratkaisuja on mahdollista löytää!
Lapset ymmärtävät, että eri paikoissa on eri sääntöjä: päiväkodissa ja koulussa omat, mummolassa omat ja kotona/kodeissa omat. Kuten itsekin pohdit, saman talouden sisällä lapsen voi olla vaikea ymmärtää erilaisia sääntöjä. Miksi samaan kaappiin ja samoihin ruokiin on eri säännöt äidin kuin isän kanssa?
Eri tavoilla voi toimia hyvin, mutta lapsen kannalta on paras, että toimitte samalla tavalla.
Kannustaisin miettimään perheen ruokakasvatuksen linjoja sitä kautta, mikä tukee lapsen hyvinvointia. Helposti tunteisiin menevässä keskustelussa kannattaa välttää syyttelyä tai oikeiden ja väärien tapojen etsimistä. Te olette varmasti yhtä mieltä siitä, että haluatte lapsellenne parasta. Eri tavoilla voi toimia hyvin, mutta lapsen kannalta on paras, että toimitte samalla tavalla. Voi auttaa, jos molemmat vanhemmat asettuvat lapsen saappaisiin: Miltä tuntuu, kun isältä saa helposti herkkuja, mutta äidiltä ei? Mitä lapsi tällöin ajattelee herkuista? Entä äidistä tai isästä? Mihin tilanteisiin tai tunteisiin herkut silloin yhdistyvät? Entä millaista tukea lapsi kaipaa siinä hetkessä, kun hänelle sanotaan ei?
Jos saatte yhtenäistettyä sääntöjä, lapsi oppii ajan kanssa, että säännöt ovat samat vanhemmasta riippumatta. Se luultavasti vähentää rajojen testailua, mikä on varmasti molemmille vanhemmille mieluisa tilanne. Silloin kummankaan vanhemman ei tarvitse jatkuvasti olla lapsen testailun kohde ja pohdiskella, antaako periksi vai ei. Energiaakin jää muuhun yhteiseen puuhailuun.
Esimerkki selkeästä säännöstä tilanteessanne voisi olla, että herkut syödään aina aterian yhteydessä, eikä aterioiden välillä käydä herkkukaapilla. Aterioiden välillä siis kaapin ovet ovat kiinni. Pienille lapsille voi ihan piirtää ateriarytmin kuvan paperille ja naposteluhalun iskiessä käydä katsomassa, onko ruoka-aika vai ei. Sipsit ja keksit ovat ruokia siinä missä muutkin, ja niitä syödään silloin kun on ruoka-aika. Ateriarytmistä on paljon muitakin etuja. Hampaat eivät rasitu ja ruuansulatus saa huilata. Kun vatsaa ei napostella täyteen aterioiden välissä, maistuu muukin ruoka paremmin.
Annoksen kokoa keskeisempää olisi se, että kun aikuinen on kertaalleen asettanut tarjolla olevan määrän, niin lisää ei oteta, vaikka lapsi kuinka pyytäisi.
Toinen sääntö ja haaste liittynee herkkuannoksen kokoon ja siihen, saako lapsi pyytämällä lisää jälkiruokaa. Pieni lapsi ei vielä osaa ajatella, että monipuolinen syöminen tai makujen opettelu tekisi meille hyvää, vaan he kulkevat mielihyvän perässä. Siksi aikuisina joudumme asettamaan rajoja myös jälkiruuille. Sopivaan annoskokoon ei oikein voi antaa yhtä oikeaa määrää, mutta lapselle yksi keksi, pieni kulho jäätelöä tai pari karkkia voisi olla kohtuullinen. Välillä jälkiruokana voi tarjota herkullisia hedelmiä tai rahkaa. Herkkuja on monia eikä niiden tarvitse olla vain “epäterveellisiä”. Herkkukaappiin voi laittaa vaikka mandariineja ja täten murtaa jaottelua siitä, mitä herkut ovat.
Ehdottaisin teille toiseksi säännöksi, että aikuinen asettaa herkun tai jälkiruuan maksimi annoskoon, ja lisää saa vasta seuraavalla jälkiruualla. Eli annoksen kokoa keskeisempää olisi se, että kun aikuinen on kertaalleen asettanut tarjolla olevan määrän, niin lisää ei oteta, vaikka lapsi kuinka pyytäisi. Tämä on useimpina päivinä hyvä periaate ja mallintaa kohtuullista annoskokoa. Toki joskus on virkistävää antaa lapsen kokeilla miltä tuntuu, kun on napa täynnä makeaa ja katsoa, mihin lapsi itse vetäisi rajan.
Jos lapsi on tottunut saamaan tahtonsa läpi, menee varmasti hetki, että hän tottuu uusiin käytäntöihin. Kiukkua tulee, ja silloin vanhemman tehtävä on olla lähellä. Lasta voi muistuttaa, että lisää jälkiruokaa otetaan toisena päivänä. Kun olemme säästeliäitä, jää herkullista ruokaa useammalle päivälle – siis entistä enemmän ruokailoa! Lisäisikö santsikierros lopulta edes koettua iloa ruuasta? Vai onko se vain lapsen keino pitkittää hetkeä tai testata vanhemman reaktiota?
Kysymyksessäsi koet tärkeäksi säilyttää sipsejä ym. kaapeissa, jotta niistä ei kiellon takia muodostuisi entistä haluttavampia. En näe mitään syytä lopettaa herkkukaappia. Jos kirkastatte sääntöjä hieman, lapsikin oppii ajan kanssa uudet säännöt eikä jatkuvasti testaa, josko kaapin ovet sittenkin aukeaisivat. Kun syödään säännöllisen ateriarytmin mukaan ja tarjolla on monipuolista ruokaa, niin jälkiruoka-annoksia mahtuu mukaan vaikka halutessa päivittäin.
Yhteisen hetken kohokohta ei lopulta ole jäätelö, vaan se, että sai nauraa isän tai äidin kanssa.
Perheessänne isän on vaikeampi sanoa lapselle ei. Isä on töiden takia vähemmän lapsen seurassa, joten on hyvin ymmärrettävää, että yhteisinä hetkinä hän haluaisi tilanteesta mahdollisimman mukavan. Sääntöjen asettamista voi motivoida tieto, että säännöt itse asiassa tuovat lapselle turvaa. Kiukku on erittäin tärkeä tunne. Harmituksen selättäminen yhdessä lähentää lapsen ja isän suhdetta valtavasti.
Meillä ihmisillä on taipumusta käsitellä tunteita ruuan avulla. Hyvä maku tuo nopean mielihyvän ja rauhoittaa. Tunnesyömisestä voi muodostua pulma, jos aina ilon hetkellä tarvitsee herkun, tai vain herkku vie harmituksen pois. Pohtisin tilanteessanne myös tätä näkökulmaa. Jos lapsi viettää isän kanssa harvemmin kahdenkeskisiä hetkiä, voi tilanteeseen liittyä paljon vahvoja tunteita. Saisiko tunteisiin vastattua muullakin kuin ruualla? Iloa ja ihania yhteisiä hetkiä voi löytää leikistä, hassuttelusta, hellyydestä tai pelailusta. Kun lapsi myöhemmin muistelee hetkiä vanhempansa kanssa, ei hetken kohokohta lopulta ole jäätelö, vaan se, että sai nauraa isän tai äidin kanssa.
Kuulostaa hienolta, että teillä todella mietitään ruokakasvatusta kotona ja haluatte lapsellenne parasta. Tsemppiä yhteisten sääntöjen kirkastamiseen!
Henriikka Jussila
ruokakasvatuksen ja lasten ravitsemuksen asiantuntija
yliopistokoulutettu ravitsemustieteilijä
Ruokakasvatusyhdistys Ruukku ry
Lisää aiheesta:
10 vinkkiä myönteiseen ruokapuheeseen
Kuinka paljon sokeria lapselle ja miten opettaa tasapainoista suhdetta herkkuihin?