Kuvittele tilanne. Olet valmistanut herkullisen kesäaterian: uusia perunoita, erilaisia kasviksia, keitettyjä kananmunia, silliä. Lapsi popsii potut poskeensa. Herneitä ja porkkanoita siirtelee lautasen reunalta toiselle. Parsakaalit nostelee pöydälle, kananmunat isänsä lautaselle, ja silliin ei koske pitkällä tikullakaan. Pyytää lisää perunaa, mutta muuta lapsi ei syö. (Vinkki: vaihda ruuat haluamiisi – sillä ei tämän jutun kannalta ole suurtakaan väliä!)
Mieleen nousee kaksi kysymystä: Pitääkö lapsen puolesta olla huolissaan, jos mahaan päätyy tällä kertaa vain yhtä ruokaa? Ja pitäisikö asialle tehdä jotain? Ei ole olemassa yhtä oikeaa vastausta näihin kysymyksiin. Seuraavista pohdinnoista on toivottavasti kuitenkin apua:
Luonnollinen valikoivuus
Varsinkin pienten taaperoiden kohdalla on aivan normaalia, että lapsi valitsee lautaseltaan tiettyjä ruokia ja jättää osan koskematta. Välillä aivan epäloogisestikin – eilenhän nuo herneet olivat suosikki, mutta tänään lapsi ei syö?! Tuputtaminen harvoin kannattaa. Luota lapsen kykyyn tunnistaa, minkälainen nälkä hänellä kulloinkin on. Opetat samalla lasta itseäänkin luottamaan oman kehonsa viesteihin. Muista, että parhaasi olet tehnyt, kun olet monenlaista pöytään kattanut ja itse esimerkkiä syömisestä näyttänyt.
Leikin ja aistien avulla uteliaaksi
Jos koet luontevana (ja jaksat!), voit herätellä uteliaisuutta leikinomaisesti ja ikätasoisesti. Vertaillaan yhdessä, kumpi on makeampi, tomaatti vai peruna. Kuluuko herneestä purskahdus vai rouskahdus? Järjestellään ruuat koon mukaan riviin ja siitä halutessaan suuhun. Vertaillaan kananmunan keltuaista ja valkuaista, kumpi tuntuu suussa pehmeämmältä? Ja niin edelleen. Heittäydy lapsen maailmaan ja keksi itse lisää.
”Otan ihan itse!”
Ruokien omaehtoinen valitseminen ja annosteleminen yhteisistä kipoista ja kattiloista on monelle lapselle tärkeää – tätä taitoa kannattaa harjoitella jo aika pienestä pitäen. Jo 3–4-vuotias osaa annostella kauhalla keittoa, avustettuna ainakin, ja pienemmätkin osaavat valita paprikasuikaleiden ja kurkkuviipaleiden väliltä. Kummasti myös itse pilkotut omppupalat ja porkkanakiekot maistuvat paremmilta kuin aikuisen tekeleet.
Voimaa monista ruuista
Isomman lapsen kohdalla voi jutella siitä, että erilaisista ruuista keho saa tärkeitä asioita: perunalla jaksaa juosta, kananmuna tuo voimaa jalkoihin ja käsiin, parsakaalista C-vitamiinia ja sillistä D-vitamiinia jotta pysytään terveinä. Kun syö monenlaista ja monenväristä ruokaa, keho jaksaa parhaiten.
Ei leimata lasta nirsoksi
Valikoivasti syövä lapsi ei hyödy siitä, että kuulee olevansa nirso. Koitetaan välttää sellaisia lauseita kuin ”Taasko jätit noin paljon syömättä?” tai ”Ei tämä meidän Emppu koskaan syö mitään hedelmiä.” Jos tilannetta on jostain syystä sanoitettava lapsen kuullen, koita ilmaista asia niin, ettei se leimaa. ”Altsu vielä harjoittelee rapeiden kasvisten maistelua” antaa rohkaisevamman viestin siitä, että erilaisiin ruokiin tutustuminen lapsen omalla tahdilla on sallittua ja ruokarohkeus on taito, jota meistä jokainen voi harjoitella.
Kannattaako ruualla lahjoa?
Jälkiruualla kiristäminen tai lahjominen voi toimia yksittäisessä tilanteessa, mutta tällöin puhutaan lyhyen tähtäimen harhasta. Pidemmällä aikavälillä palkintoina käytetyt herkut saavat entistäkin houkuttelevamman sävyn. ”Syö parsakaalisi niin saat keksin” värittyy lapsen mielessä: ”Syö pakollinen paha alta pois, jotta voit saada palkinnoksi jotain paljon herkullisempaa!” Ei siis toimiva keino, jos tavoitteena on, että lapsi oppii suhtautumaan myönteisesti tai edes neutraalisti myös siihen parsakaaliin.
Ruokien käyttäminen palkintona tai lohdutuksena johtaa helposti myös taipumukseen käsitellä vahvoja tunteita ruuan avulla. Tämä voi tuottaa isoja haasteita aikuisena ja siitä on usein vaikea opetella pois. Jälkiruokiin tai muihin herkuiksi miellettyihin ruokiin voi yhdistyä myös ansaintalogiikka: jäätelöä ja keksejä ei saa syödä hyvillä mielin ilman saavutuksia, vaan palkinto on aina ansaittava. Tämä ei tue joustavuutta ruokavalinnoissa vaan voi johtaa häiriintyneeseen syömiskäyttäytymiseen.
Lapsi ei syö – saako hän riittävästi ravintoa?
Jos valikoivuus vaihtelee kausittain ja ruokavalioon kuuluu yleisesti monenlaisia ruokia, ei yhdestä peruna-ateriasta tarvitse kantaa huolta lapsen ravitsemuksen suhteen. Jos ruokavalio kapenee kovasti ja tuntuu, että lapsi ei syö kertakaikkisesti mitään, ole matalalla kynnyksellä yhteydessä neuvolaan tai kouluterveydenhoitajaan. Ravitsemusterapeutin avulla voidaan arvioida, onko ruokavalio riittävän monipuolinen ja kuinka sitä tarvittaessa askel kerrallaan laajennetaan.
Ruokailoa ja -rauhaa!
Liika huolehtiminen ja painostaminen voi johtaa ahdistavaan tunnelmaan ruokapöydässä. Tärkeintä olisi, että kaikilla on mukava fiilis ruokapöytään tultaessa ja sieltä lähtiessä. Toisille lapsille sopii rempseämpi rohkaisu ja kannustus, mutta monen lapsen kohdalla on parempi olla puuttumatta lainkaan. Jos et ole varma, miten kannustus kolahtaa, parempi antaa lapselle ruokarauha. Keskitytään kukin nauttimaan oman lautasemme antimista. 😊
Kirjoittaja: Saila Paavola, ruokakasvatuksen asiantuntija, Ruukku ry