Muistan, kuinka jo vanhimman lapseni vauva-aikana murehdin hänen syömistään. Hänellä oli aina katse maailmassa ja sen ihmeellisyydessä. Kiire mennä, tutkia ja oivaltaa. Imetin pimeässä selkä vasten tärisevää pyykinpesukonetta. Pompin ja hassuttelin syöttötuolin edessä. Piilotin kasviksia lasagneen. Ostin kaapin täyteen lapselle maistuvia ruokia vain syödäkseni ne lopulta itse.
Tuijotin lapseni lautasta vuosien ajan. En tarkoittanut mitään pahaa, mutta tulin silti luoneeksi ruokailutilanteeseen paljon latausta ja painetta. Valmistaessani ruokaa päässäni jyskytti ainoastaan ajatus, miten saada ateria maistumaan lapselle.
Useita pettymyksiä, turhautumista ja vääntöä. ”Et jaksa pelata futista, jos et syö”, ”mitä vikaa siinä ruuassa nyt on?” tai ”viimeksihän tämä ruoka maistui”. Huoleni yletti myös kouluun ja kouluruokailuun. Opettaja ei kuitenkaan ollut kiinnittänyt asiaan mitään erityistä huomiota.
Lapseni on aina ollut pienikokoinen. Häntä on tutkittu varpaista nenänpäähän ja todettu, että hän nyt vain kasvaa äitinsä käyrää.
Minun tulee luopua uskomuksista ja lapseni lautasen tuijottelusta. Minun on aika valmistaa sellaista ruokaa, josta itse nautin.
”Mä en ole sä”. Ehkä kasvamme lapseni kanssa samaan tahtiin, mutta muutoin olemme kaksi erilaista ihmistä. Meillä on omat, uniikit kehot, nälkäviestit ja makumieltymykset. Kun tulin Ruokakasvatusyhdistys Ruukkuun töihin neljä kuukautta sitten, ymmärsin nopeasti, että minun tulee hellittää lapseni ruokailun kontrollista. Minun tulee luopua uskomuksista ja lapseni lautasen tuijottelusta. Minun on aika valmistaa sellaista ruokaa, josta itse nautin.
Tämä itsessään oli jo hyvin vapauttava päätös. Kun sain tilaa pohtia omaa ruokasuhdettani, monipuolistui arkiruokamme ihan huomaamatta. Jokainen sai valita lautaselleen mitä halusi. Ensimmäisen kerran yli seitsemään vuoteen nautin myös itse arkipöydän antimista.
Katsomalla hyvin lyhyen ajan vain ja ainoastaan omaa lautastani, me molemmat saimme ruokarauhan.
Juhannusta vietimme perinteisesti naapurissa. Kokoonnuimme ystäväperheiden kanssa yhteiseen ruokapöytään. Kolme sukupolvea, naurua, ihana kattaus kesän makuja. Salaattikulho kiersi lapselta aikuiselle, ystävältä isoisälle. Istuimme lapseni kanssa vierekkäin ja huomasin, miten hän poimi lautaselleen pöydästä monenlaisia ruokia.
Hän keskusteli, nauroi, kehui ruokaa. Otti lisää ja sitten kiitti kauniisti. Seuraavaksi kirmasi kesäpuuhiin, vatsa täynnä elämäiloa ja monipuolista ruokaa.
Minun silmiini puski kiitollisuus ja helpotus. Lapseni ei sittenkään katoa maailmasta. Minä valitsin luottaa häneen ja hän oppi luottamaan minuun. Katsomalla hyvin lyhyen ajan vain ja ainoastaan omaa lautastani, me molemmat saimme ruokarauhan.
Olen työskennellyt ruuan parissa jo yli 5 vuotta. Olen opiskellut asioita kasvatuksesta, kansanterveydestä ja ravitsemuksesta. Tästä huolimatta päädyin omassa arkipöydässäni murehtimaan ja etsimää ratkaisuja oman lapseni ruokailuun. Kiitos Ruokakasvatusyhdistys Ruukku oivalluksesta, joka hyvin äkkiä muutti kaiken.
Kiitos juhannusateriasta, jonka sain nauttia yhdessä lapseni kanssa. Se ei vaatinut juhannustaikaa, vaan hyvin yksinkertaisen ja arkisen päätöksen antaa lapselleni vastuuta hänen omasta ruokailustaan.
Kirjoittaja: Heidi Kuuliala, kasvatuksen asiantuntija, kotitalousopettaja, Ruukku ry
