Ruukku ry:n asiantuntijat vastaavat seuraajien kysymyksiin. Voit lähettää meille kysymyksiä Instagramissa: @ruokakasvatus (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.) tai sähköpostilla: info@ruokakasvatus.fi
Kysymys:
Miten kannattaisi toimia tilanteessa, jossa lapsi (3,5 v) syö lautaseltaan vaikka vaan pastan ja jättää kastikkeen ja kasvikset syömättä, mutta pyytää lisää pastaa. Antaako pastaa lisää tai mitä sanoa tilanteessa? Tai lapsi haluaisi syödä pelkkää leipää ja keitto jää syömättä, vaikka keitto todennäköisesti menisi, jos leipää ei olisi tarjolla. Meillä on ollut käytäntönä todeta, että lisää saa, kun lautanen on tyhjä (tai joskus uusien ruokien kohdalla kun kaikkea on maistettu), mutta tämä on alkanut tuntua painostamiselta.
Ruukku ratkaisee:
Kiitos mahtavasta kysymyksestä! Tuttu tilanne ihan varmasti jokaisen taaperon tai leikki-ikäisen kanssa ruokailevalle. Ruokakasvatuksessa harvoin on yhtä ainoaa ”oikeaa” ratkaisua, ja tähänkin tilanteeseen vaikuttaa moni asia (mm. lapsen ikä, suhtautuminen erilaisiin ruokiin ja valikoivuuden voimakkuus), mutta toivottavasti näistä ajatuksista olisi apua:
Aikuinen päättää, mitä on tarjolla. Lapsi päättää syömänsä määrän.
Tämä lähtökohta toimii ruokakasvatuksessa hyvin. Jos pöydässä on tarjolla kattilallinen spagettia, ja lapsella on selvästi spagettinälkä, saa kattilasta santsata. Jos lapsen lautaselle on asetettu sellaisia ruokia, joita lapsi ei halua syödä tai maistaa, hänellä on oikeus jättää ne rauhaan.
Mutta ihan näin yksinkertaiselta se ei aina arjessa tunnu.
Olisi suuri houkutus velvoittaa lasta syömään lautanen tyhjäksi tai edes maistamaan kaikkia aterianosia ennen kuin saa suosikkiaan lisää. Päämäärä on hyvä ja arvokas: lapsi saisi vatsaansa monipuolista ravintoa ja tulisi tutuksi erilaisten ruokien kanssa. Samalla kuitenkin aikuinen tulisi astuneeksi lapsen tontille. Päätäntävalta omaan suuhun laitettavasta ruuasta on jokaiselle meistä tärkeää, lapselle ihan yhtä paljon kuin aikuiselle.
Kiristäminen tai lahjominen suosikkiruuilla ei tee muista ruuista houkuttelevampia, päinvastoin. Herkemmälle ruokailijalle voi jäädä ahdistavista ruokahetkistä pitkäkestoiset arvet, eikä tomaatin kanssa halua olla aikuisenakaan missään tekemisissä. Ruokailutilanteen painostavuutta kannattaa siis yrittää välttää, kuten itsekin pohdiskelit.
Se, että lapsi saa päättää syömänsä määrän eri ruokien kohdalla, ei tarkoita kuitenkaan sitä, etteikö jonkun ruuan annoskoolle voi asettaa maksimin. Joskus on hyvä sanoa ei ja tämän voi lapselle myös perustella.
”Olet jo saanut kaksi palaa patonkia. Jotta sitä riittää kaikille, voit saada vielä yhden palan. Tämän jälkeen tarjolla on kasvissosekeittoa, jos vielä on nälkä.”
”Jälkiruuaksi on varattu yksi annos jäätelöä kaikille. Jätetään loput toiselle päivälle.”
Kannattaako laittaa leipää aina tarjolle?
Koska aikuinen on vastuussa aterian sisällöstä, on tärkeä pohtia monipuolisuutta. Jos siis tiedät, että lapsi lähtökohtaisesti täyttäisi vatsansa aina leivällä, ei sitä ole tarpeen olla kaikilla ruuilla tarjolla.
”Tällä ruualla ei ole tarjolla leipää, otetaan sitä sitten iltapalalla. Nyt syödään tätä, mitä on pöydässä.”
Tämä ei kuitenkaan ole aina paras ratkaisu. Jos tuot ruokapöytään aivan uuden ruokalajin tai tiedät, että kalakiusaus on lapselle vielä vaikea ruoka, kannattaa varmistaa, että aterialla on aina mukana joku tuttu ja turvallinen komponentti, jolla lapsi saa vatsansa täytettyä. Esimerkiksi se leipä. Yksittäisen aterian kohdalla harvoin kannattaa suuremmin huolestua lapsen riittävästä ravinnonsaannista, vaikka mahaan päätyisikin pelkkää perunaa.
Leivistä ja pastoistakin löytyy onneksi monia vaihtoehtoja, ja kaupasta kannattaa valita paljon täysjyvää sisältäviä tuotteita. Jos lapsella on vaihe, että vain makaroni tuntuu maistuvan, ainakin täysjyväpastasta saa paljon hyödyllisiä ravintoaineita ja mukavasti kuitua.
Herätellään lapsen kiinnostus monipuoliseen syömiseen
Monipuolisen syömisen kannustimena toimii pienellä lapsella parhaiten leikki, tutkiminen ja hassuttelu. Voit pyytää lasta arvioimaan, mikä tarjolla olevista ruuista maistuu makealta, mikä suolaiselta, mikä karvaalta tai happamalta. Tai mikä lautasella olevista kasviksista rouskuu eniten ja mikä tuntuu suussa pehmeimmältä. Tästä ei tarvitse tehdä mitään ohjelmanumeroa tai suoritusta. Hauskinta on, jos itsekin heittäydyt tekemään tarkkaa aistinvaraista arviointia ja etsimään mielihyvää tuottavia asioita tarjolla olevista ruuista. (Tälle menetelmälle on myös nimi: sapere tai makukoulu. Siitä löytyy lisää tietoa täältä toiselta sivultamme.)
Lapselle saa puhua myös ravitsemuksesta, kolmevuotiaalle vielä aika simppelillä tavalla.
”Ihminen tarvitsee erilaisia ja erivärisiä ruokia, jotta saa niistä kaikkia erilaisia ravintoaineita eli kehon rakennuspalikoita. Kun syö monenlaista ruokaa, jaksaa leikkiä, juosta ja pyöräillä, eikä tule niin helposti kipeäksi.”
Mitä isompi lapsi, sitä enemmän mukaan voi liittää yksityiskohtia. Maidosta saadaan kalsiumia, joka pitää luut vahvoina. Margariinin pehmeät rasvat voitelevat aivonystyröistä nokkelammat.
Sen sijaan ruokien leimaaminen terveellisiksi tai epäterveellisiksi ei ole kannatettavaa, eikä varsinkaan pienten lasten kohdalla edes kiinnostavaa. ”Terveys” on sana, jota lapsi ei oikein hahmota. ”Epäterveelliset herkut” kuuluvat myös elämään, ja on aivan turha painottaa niiden huonommuutta terveyden kannalta. Puhutaan mieluummin myönteisessä sävyssä, miten hyvää tehdään kehoillemme, kun valitaan värikästä ruokaa. Autetaan lasta oppimaan, että jokaisen keho on superarvokas, ja siitä kannattaa pitää huolta.
Mutta entäs ruokahävikki?
Lautaselle jäävä ruoka ja siitä syntyvä ruokahävikki saattaa harmittaa. Lasta on kuitenkin turhaa syyllistää syömättä jäävästä ruuasta. Hävikki on toki silkkaa tuhlausta, mutta monella lapsella melko väistämätön vaihe ruokaoppimisen polulla. Leikki-ikäisenkin lapsen kanssa voidaan keskustella, mitä syömättä jäävälle ruualle voisi tehdä, voiko sen hyödyntää toisessa ruuassa tai syödä iltapalalla.
Jonkun lapsen kohdalla voi toimia myös yhden lisäsantsin sääntö:
”Saat vielä yhden annoksen makaronilaatikkoa, mutta sitten jos on vielä nälkä, syöthän lautaseltasi myös porkkanaraasteen, jonka otit. Olisi sääli, jos se menisi hukkaan.”
Kirjoittaja: Saila Paavola, ruokakasvatuksen asiantuntija, Ruukku ry
Kurkkaa myös Ruukun toiminnanjohtaja Siljan blogikirjoitus Kuluttajaliiton sivuilta: Rippeet lautasella kertovat siitä, että yritetty on.