Kasvoin maalla heinälatojen, maitolaitureiden ja punasävyisten maatilarakennusten sävyttämässä maisemassa. Ruuan tie pellolta pöytään oli pientilallisten vanhempieni elinkeino ja ruokaketju tuli jälkipolvelle tutuksi kärpästen kiusaamissa heinätöissä, loputtoman tuntuisia kasvimaarivistöjä kitkiessä ja kymmenen lehmän vuodenkiertoa seuratessa. Nykypäivän näkökulmasta lähes kaikki oli lähiruokaa ja mahdollisimman pitkälle itse tuotettua. Loputtoman ahkera äitini valmisti kaiken ruuan itse, ja päivän kaksi pääateriaa päättyivät aina jälkiruokaan. Aterioille kokoonnuttiin yhdessä ja Aku Ankkaa kehtasi lukea vasta ruokailun jälkeen.
Päivän paras hetki oli ”rauhankahvit”.
Silloin kiireinen äitini istui hetken juomassa kahvia ja minäkin sain omaan kuppiini muutaman lusikallisen vahvaa pannukahvia ja paljon maitoa, cafe lattea siis. Opin ”lauhankahvien” merkityksen jo ennen r-kirjainta ja minulla on niitä varten oma nimikkokuppikin. Koetin pitkittää noita hetkiä keksimällä äidille loputtomia tarinoita kerrottavaksi. Lapsuuteni ikimuistoisimmat rauhankahvit keskeytti avoimesta ikkunasta sisään lentänyt lintu, joka istahti hetkeksi kuppini reunalle.
Ravitsemustieteilijän näkökulmasta lapsuuteni ruokavalio oli lähes kestävän ja terveellisen ruokavalion malli.
Se oli omavarainen, kasvipainotteinen ja monipuolinen. Harvoja epäkohtia oli ruokavalion eläinrasvapitoisuus, tilamaidon käyttö oli runsasta. Kaupunkilaistätini vierailu tuliaisineen oli ruokakolmion kärjen sattumien juhlaa; kotitekoinen ruisleipä vaihtui hetkeksi supervaaleaan ranskanleipään. Huuhdoimme sen alas tätini työnantajan Mallasjuoman limsavalikoimalla, sokerinhuuruisella vastakohdalla kotoisen viinimarjamehun happamuudelle. Lapsuuden ruokahetkien tärkein muisto on kuitenkin ruuan nauttiminen kiireettömästi yhdessä. Ateriat rytmittivät päivän töitä ja tarjosivat yhteisen huilihetken, jolloin saattoi raportoida myös jälki-istuntonsa ja koetuloksensa.
Lapsen ruokavaliossa on sekä isän että äidin ruokavalion piirteitä.
Näitä piirteitä on sitä vahvemmin, mitä useammin perheenjäsenet syövät yhdessä. Perheen yhdessä jakamien aterioiden määrä on tutkitusti yhteydessä lasten myöhempään hyvinvointiin ja terveyteen, esimerkiksi päihteiden käyttöön. Jaettu ateria voi olla perheen päivän ainoa yhteinen kohtaaminen ja sen merkitys on ruuan energia- ja ravintosisältöä huomattavasti suurempi. Lapsuudessani ruokahetken sosiaalisuutta uhkasi lehtikorissa poltteleva Aku Ankka. Uudella vuosituhannella olemme oppineet jakamaan ruokahetkemme erilaisten sovellusten kanssa ja yhteinen ateria ilman sovelluksia on pöytätapojen uusi tavoite.
Teknologia ei mahdollista toisen ihmisen fyysisen läsnäolon syvyyttä eikä somessa voi jakaa oikeaa ruokaa.
Ruuan jakaminen on yksi ihmiskunnan vanhimmista läheisyyden ja hyväksymisen osoittamisen muodoista. Ruokaympäristömme muuttuessa jokin on kuitenkin pysyvää: kansakoulunopettaja Immi Hellénin lastenlaulun toive ”Oispa onneks’ joka muru, siit’ on äidin ainut suru”, lienee ikiaikainen. Äidin surua voi helpottaa syömällä yhdessä, jolloin murusten mukana jaetaan myös yhdessäoloa ja tuetaan koko perheen hyvinvointia.
Mutta palataan rauhankahveihin. Maaliskuun naistenpäivänä joimme tyttärieni kanssa rauhankahvit ja kohotimme kuppiamme kaikkien mantereiden pienviljelijänaisille. Toivoimme, että heillä olisi työnteon lomassa rauhankahvihetkiä ja seurana lapsia tai lintuja mieltä ilahduttamassa.
Maijaliisa Erkkola
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston ravitsemustieteen dosentti ja yliopistonlehtori ja Ruukun hallituksen jäsen, joka edelleen tarvitsee päivittäisen rauhankahvihetkensä, mieluiten perheen, ystävien tai kollegoiden seurassa.