Mitä ruokakasvatus oikeastaan on? Onko se kaikkea ruokaan liittyvää ohjausta, valistusta ja viestintää? Toteuttaako ruokakaupan konsulentti ruokakasvatusta esitellessään uutta tuotetta? Ruokakasvatuksen määritelmiä ruotivat perinpohjaisessa tekstissään asiantuntijat Sanna Talvia ja Lilian Helkola. Meidän ruokakasvattajien on hyvä tutustua kirjoittajien ajatuksiin ja pohtia omia päämääriämme. Näin voimme selkeyttää omaa toimintaamme, työmme tavoitteita ja keinoja.
Ruokakasvatus on viime vuosina ollut esillä aiempaa useammin
ja aiempaa moninaisemmissa paikoissa. Se on löytänyt tiensä terminä niin toimintaa ohjaaviin asiakirjoihin, kuten valtioneuvoston ruokapoliittiseen selontekoon, kuin varhaiskasvatussuunnitelman perusteisiin, perusopetuksen opetussuunnitelmaan, varhaiskasvatuksen ruokailusuosituksiin ja kouluruokailusuosituksiin.
Ruokaan liittyvällä kasvatuksella on pitkät juuret; esimerkiksi kotitalous- ja naisjärjestöt, kuten Martat tai Maa- ja kotitalousnaiset ovat harjoittaneet ruokakasvatusta jo yli sadan vuoden ajan. Ruualla on ollut keskeinen rooli myös osana koulujen kotitalousopetusta. Kasvatuksen painopisteet ovat vuosikymmenten saatossa vaihdelleet. 1900-luvun alussa huoletti erityisesti vähävaraisen väestön heikko ravitsemustila ja puutostaudit. Toisen maailmansodan jälkeen alkaneella yltäkylläisyyden kaudella kasvatuksen huomio kohdistui vähitellen liiallisen energiansaannin, kovien rasvojen ja suolan aiheuttamiin elintasosairauksiin. Viimeisten vuosien aikana ruoka on puolestaan ollut yksi tärkeä teema osana kestävyys- ja ympäristökasvatusta.
Mihin ruokakasvatuksella pyritään?
Mutta mitä ruokakasvatus oikeastaan on? Ja mihin sillä pyritään? Ruokakasvatukselle ei ole olemassa täsmällistä, yleisesti hyväksyttyä määritelmää. Laajimmillaan ruokakasvatuksena voidaan pitää kaikkea ruokaan, ravitsemukseen ja syömiseen liittyvää opetusta, ohjausta, valistusta ja viestintää. Tällöin ruokakasvatusta voidaan katsoa tapahtuvan hyvin erilaisissa tilanteissa ja hyvin monella eri tavalla. Itse asiassa, edellä esitetyn määrittelyn mukaan ruokakasvatusta tapahtuu lähes koko ajan: Mikä tahansa ruokailutilanne lukeutuu helposti ruokakasvatukseksi. Lisäksi ruokaan ja ravitsemukseen liittyvät median viestit toteuttavat jatkuvaa, osin hämmentävääkin ruokakasvatusta. Jopa tuotekonsulentti, joka esittelee kaupassa uutuustuotetta ja kertoo sen ravitsemusominaisuuksista myyntiä edistääkseen, osallistuu ruokakasvatukseen.
Laajan, kaiken sisällään pitävän määritelmän käyttäminen ei tee oikeutta ruokakasvatuksen merkitykselle, saati selkeytä siitä puhumista: Jos lähes kaikki ruokaan liittyvä viestintä ja ohjaus on ruokakasvatusta, saamme toki ruokakasvatuksen toimintana yleistymään. Sen toteuttamisen tärkeys, tarkoitus ja vaikutukset muuttuvat kuitenkin epäselvemmiksi. Niinpä onkin tärkeää pysähtyä miettimään, onko ruokakasvatusta mahdollista erottaa sellaisesta ruokaan ja syömiseen liittyvästä toiminnasta, joka ei ole ruokakasvatusta? Mikä siis tekee ruokakasvatuksesta ruokakasvatusta?
Avainsana on kasvatus
Yksi tapa erottaa ruokakasvatus muusta ruokaan liittyvästä opastamisesta, viestinnästä ja ohjauksesta on kiinnittää erityistä huomiota termin kantaosaan eli kasvatukseen. Lähdemme seuraavaksi kokeilevasti määrittelemään ruokakasvatusta kasvatustieteen professorin Pauli Siljanderin kasvatus-käsitteestä esittämien ajatuksien ja määritelmän pohjalta.
Siljander määrittelee kasvatusta kolmen i-sanan avulla: kasvatus on intentionaalista (tavoitteellista), interaktiivista (vuorovaikutuksellista, vastavuoroista) ja interaktioltaan epäsymmetrista toimintaa, jolla pyritään vaikuttamaan yksilön sosialisaatio-, sivistys- ja identiteettiprosesseihin. Tätä seuraten ruokakasvatuksen voisi määritellä tavoitteelliseksi, vuorovaikutukseltaan epäsymmetriseksi toiminnaksi, jossa pyritään vaikuttamaan yksilön ruokaan ja syömiseen liittyviin sosialisaatio-, sivistys- ja identiteettiprosesseihin.
Mutta mitä tällainen tapa määritellä ruokakasvatusta sitten tarkoittaisi? Avataanpa muodostamaamme määritelmää ja tutkaillaan vähän, voisimmeko sen avulla erotella ruokakasvatuksen muusta ruokaan ja syömiseen liittyvästä ohjauksesta ja viestinnästä.
Aloitetaan ruokakasvatuksen luonnehdinnasta eli millaista toimintaa se esitetyn määritelmän mukaan olisi. Jos siis määrittelemme ruokakasvatuksen tavoitteelliseksi, vuorovaikutukselliseksi ja vuorovaikutukseltaan epäsymmetriseksi toiminnaksi, tarkoitamme, että toiminnalla tulisi olla tavoite eli sen avulla pyritään johonkin, lisäksi toiminnassa tulisi toteutua kahden tai useamman henkilön välinen vaikutussuhde ja lopuksi, tämä vuorovaikutuksen tulisi olla epäsymmetristä eli vaikutussuhde ei ole tasavertainen, vaan toinen osapuoli esimerkiksi omaa aiheesta enemmän tietoa. Jos palaamme miettimään rajanvetoa ruokakasvatuksen ja ei-ruokakasvatuksen välillä, voimme todeta, ettei edellä esitetty luonnehdinta vielä ratkaise pulmaamme: tuotekonsulentti pyrkii tuotteen myyntiin (tavoite), hän esittelee tuotetta asiakkaalle (vuorovaikutus) ja hän tietää enemmän tuotteesta kuin asiakas (epäsymmetria). Erottaaksemme ruokakasvatuksen tuotteen markkinoinnista, tarvitsemme lisää tai toisenlaisia erottelevia tekijöitä.
Esittämämme määritelmä sisälsi myös toteamuksen siitä, että ruokakasvatuksella pyritään vaikuttamaan sosialisaatio-, sivistys- ja identiteettiprosesseihin. Nämä prosessit vaatinevat lisätarkastelua, minkä teemme tässä vahvasti mutkat suoristaen. Tieteellisessä keskustelussa nämä kolme ovat saanet lukuisia, hieman toisistaan poikkeavia ja jossain määrin kimuranttejakin määritelmiä.
Sosialisaatiolla tarkoitetaan tiivistetysti sosiaalistumista ja sopeutumista ympärillä olevaan yhteiskuntaan, kulttuuriin ja sosiaaliseen yhteisöön, sen tapoihin, arvoihin, normeihin, uskomuksiin ja rituaaleihin. Toisaalta sosialisaatioon liitetään myös muutoksen mahdollisuus: se voi olla paitsi kulttuuria uusintavaa myös kulttuuria uudistavaa. Tässä tulee esiin vahva side sosialisaatio-, sivistys- ja identiteettiprosessien välillä: Sivistysprosessissa yksilöstä kehittyy itsenäinen subjekti, joka kykenee uutta luovaan toimintaan. Identiteettiprosessissa yksilön persoonallisuus ei rakennu vain opituista tiedoista, taidoista tai asenteista, vaan myös itsenäisestä kyvystä määrittää omaa suhdettaan ympäröivän yhteiskunnan arvoihin ja toimintatapoihin.
Edellä kerrotusta johtuen kasvatus sisältää toimintana jännitteitä: toisaalta siinä halutaan sosiaalistaa kasvatettavaa olemassa olevaan, mutta toisaalta halutaan antaa välineitä itsenäiseen ajatteluun, toimintaan ja kriittiseen suhtautumiseen olemassa olevaa kohtaan. Tämän perusteella ruokakasvatuksen voi siis nähdä paitsi sosialisaationa olemassa olevaan ruokakulttuuriin ja ruokajärjestelmään myös sellaisten valmiuksien kasvattamisena, joiden avulla kasvatettavat pystyvät halutessaan kyseenalaistamaan nykyisyyttä.
Tässä vaikuttaisi jo löytyvän erottelutekijöitä: mainonta ja tuotekonsulentti voivat pyrkiä sosiaalistamaan, mutta pyrkivätkö ne antamaan meille välineitä itsenäiseen ajatteluun tai toimintaan? Ensimmäinen ajatus voi olla, että eivät tietenkään. Tarkemmin ajateltuna huomataan, että markkinointi pyrkii hyvinkin usein ”kouluttamaan” kuluttajia: tietojamme lisätään (vaikkakin valikoiden), minkä lisäksi meidät usein myös opetetaan käyttämään (ja tarvitsemaan) jotain tuotetta. Usein markkinointiviestintä pyrkii myös saamaan meidät kyseenalaistamaan, ainakin kilpailevat tuotteet.
Mikä erottaa kasvatuksen markkinoinnista?
Esittämämme määritelmä ei vaikuta suoraan tarjoavan täsmällisiä tai tarkkoja kriteerejä ruokakasvatuksen erottamiseksi muusta ruokaan ja syömiseen liittyvästä ohjaus- tai viestintätoiminnasta. Mikä sitten voisi olla tekijä, joka erottaa ruokakasvatuksen esimerkiksi markkinoinnista? Voisimmeko todeta, että ruokakasvatuksen päämäärän täytyy olla kasvatettavan, ei kasvattajan, edunmukainen? Tai vaikkapa yleistä hyvää tavoitteleva? Vai voisiko ruokakasvatukseksi kutsutulle toiminnalle olla luonteenomaista systemaattisuus ja pitkäjänteisyys? Nämä sulkisivat pois yksittäiset markkinointitapahtumat- ja viestit sekä suurimman osan jokapäiväisistä ruokailutilanteista. Toki näiden arkipäiväisten ruokailutilanteiden merkitystä ei tule väheksyä osana lapsen ruokakasvatusta. Silti niitä ei välttämättä ole tarkoituksenmukaista yksittäisinä tilanteina aina nimetä ruokakasvatukseksi, toisin kuin vaikkapa vanhempien ja varhaiskasvatushenkilöstön tekemää pitkäjänteistä ruokaan liittyvä opastusta ja ohjausta.
Edellä tarkastelemamme ruokakasvatuksen kokeileva määritelmän tarkoituksena ei ole olla ruokakasvatuksen ”oikea” määritelmä. Kuten jo itsekin totesimme, se ei ole ongelmaton tai sinällään riittävän erotteleva määritelmä. Ajattelemme kuitenkin vahvasti niin, että käytännön ruokakasvatustoiminnan kehittämisen rinnalla tarvitsemme myös teoreettisempaa pohdintaa ja käsitteiden määrittelyä. Eikä ruokakasvatuksen teoreettinen pohdinta ole vain akateemista hapatusta, vaan se kuuluu sopivassa määrin kaikille ruokakasvatusta suunnitteleville ja toteuttaville tahoille!
Esittämämme kokeilevan teoreettisen määritelmän on tarkoitus herätellä yhteistä pohdintaa siitä, millaiset ylätason raamit tarvitsisimme ruokakasvatuksen hahmottamiselle ja tunnistamiselle. Millainen määritelmä auttaisi erottelemaan ja tekemään näkyväksi sen, mitä kutsumme ruokakasvatukseksi ja mikä sitä ei ole? Toivoisimmekin, että esittämämme pohdinta ohjaisi pohtimaan ja tiedostamaan ruokakasvatustoimintaa syvällisemmin: millaista toimintaa se itse asiassa on, tai voisi olla, miksi sitä tehdään ja miten se eroaa muusta ruokaan liittyvästä ohjauksesta tai viestinnästä.
Millaista minun ruokakasvatukseni on?
Yhtä lailla, pohdintamme on tarkoitus kiinnittää huomiota ruokakasvatusilmiön kannalta tärkeisiin tekijöihin ja valinnanpaikkoihin: millaista juuri meidän toteuttamamme ruokakasvatus on, miten se eroaa muusta ruokaan ja ravitsemukseen liittyvästä toiminnasta, mitä sen avulla tavoitellaan ja millaisin keinoin tavoittelemme päämääriämme. Uskomme, että näiden pohdintojen kautta jokainen voi muotoilla toteuttamaansa ruokakasvatusta tarkemmin kuvaavan määritelmän, joka kertoo, mitä ruokakasvatuksella omassa toiminnassa tarkoitetaan, millaista se on luonteeltaan ja mihin sillä pyritään. Onneksi toteuttamansa ruokakasvatuksen ja sen tavoitteiden tarkentamisessa ja kirkastamisessa ei tarvitse lähteä tyhjästä. Apuna voi käyttää olemassa olevia ruokakasvatuksellisia käsitteitä ja viitekehyksiä, kuten ruokataju, ruokalukutaito, ruokatoimijuus, ruokakansalaisuus, syömisen taito tai ruokasuhteen viitekehys.
Oman toiminnan syvällisempi ymmärtäminen ja jäsentäminen on tärkeää yhteisen ymmärryksen ja ruokakasvatuksen vaikuttavuuden kannalta: mitä paremmin tiedostamme, mitä teemme ja mihin pyrimme, sitä paremmin osaamme suunnata resurssimme. Ymmärrys auttaa myös perustelemaan toimintamme tärkeyden ja merkityksen entistä paremmin. Oman kasvatustoiminnan peilaaminen teoriaan on tärkeää myös tutkimuksellisen vertailtavuuden kannalta: on tärkeää pystyä tunnistamaan eroavaisuudet eri ruokakasvatuskäytäntöjen, toimintatapojen ja päämäärien välillä. Tämä parantaa merkittävästi vaikuttavuusarvioinnin luotettavuutta.
Toivomme kuulevamme, millaisia ajatuksia pohdintamme herätti. Mikä teidän mielestänne tekee ruokakasvatuksesta ruokakasvatusta?
Sanna Talvia, yliopistonlehtori, Itä-Suomen yliopisto
Lilian Helkkola, väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto
Blogitekstissä on hyödynnetty kirjaa: Siljander, P. (2014) Systemaattinen johdatus kasvatustieteisiin: peruskäsitteet ja pääsuuntaukset. Tampere, Vastapaino.